Jos se ei vaikuta meihin niin pitääkö välittää?

Myllypuron peruskoulun 9C-luokan Hilla Putaansuu, Viivi Hietala ja Pinja Hjerpe kirjoittavat ilmastonmuutoksesta.

On kirkas maaliskuun loppupuolen keskiviikko, ja Myllypuron peruskoulun välitunti on päättymässä. Oppilasjoukkiot kuljeskelevat valoisassa aulassa, joku heittelee lippistä kaverilleen yli kaiteen. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Susanna Sainio avaa pienen, toisen kerroksen luokkahuoneen oven oppilailleen. 9 C:n äidinkielen opiskelijat valitsevat paikkansa.

Tänään on hieman tavallisesta poikkeava tunti, sillä luokan on tarkoitus keskustella ilmastonmuutoksesta sekä siitä, kuinka ilmastokriisistä olisi mahdollista kirjoittaa. Sainio kaivaa tabletteja esille ja ojentelee niitä oppilaille. Luokka aloittaa päivän aiheen käsittelyn lukemalla vuorotellen ääneen lavarunoilija ja kirjoittaja Veera Ojolan postausta “Vasta sitten kun se soittaa jo ovikelloa” Ilmastonmuuttajien blogista, siis tätä täällä.

Pinja Hjerpe aloittaa lukemalla Ojolan postauksen aloittavan runon ääneen. Talvi / se on katoava sana / sano mun sanoneen. Sitten vuoro siirtyy kappaleen välein lukijalta toiselle, äänet vaihtelevat.

“Käyn ääneen läpi ilmastonmuutosta koskevia tilastollisia tosiseikkoja. Näin monta astetta maapallo lämpenee, näin paljon merenpinta nousee ja näin vähän meillä on aikaa toimia. Nämä lauseet eivät kuitenkaan tavoita sitä tunnetta, jota yritän ystävälleni välittää.”

“Uhka on liian etäinen tullakseen todella iholle, saadakseen meidät muuttamaan suuntaa.”

Kun Ojolan teksti saadaan päätökseen, Susanna Sainio aloittaa keskustelun.
“Mikä Ojolan viesti on?”
“Se, että ilmastonmuutosta ei tajuta, ennen kuin se on lähellä.”
“Miksi sitä on niin vaikea ottaa tosissaan?”
“Koska se ei kosketa meitä kauheasti tai sen seuraukset on epäsuoria.”
“Entä mikä Ojolalle oli se hetki, kun hän ymmärsi ilmastonmuutoksen?”
“Se, kun hän näki lumettoman metsän.”

Ilmastonmuutos tuodaan lähemmäs ihmistä taiteen avulla, avaa Sainio vielä Ojolan ajatuksia.

Muutamaa oppilasta lukuunottamatta luokka on hiljaa. Aiheesta ei ole helppo puhua, eikä kaikkia taida ihan hirveästi kiinnostaakaan. Sainio tuntee kuitenkin luokkansa ja on varautunut siihen, että keskustelua voi olla vaikea saada alkamaan. Hän on tehnyt oppilaille virtuaalisen työskentelyalustan, jonka välityksellä aiheesta voi jättää kommentteja nimettömänä. Sainio on luonut kolme väliotsikkoa, joiden alle ajatuksia kootaan: Tunteita. Ongelmia ja uhkia. Kysymyksiä. Työalusta heijastetaan luokan seinälle.

Oppilaat näpyttelevät tablettejaan. Otsikkojen alle alkaa tippua viestejä. Osassa sovitaan treffejä iltapäivälle tai ehdotetaan syömään hiekkaa, osa käsittelee aihetta.

“Pelkoa.”
”Villisiat kuolee.”
“Miksei ihmiset herää siihen että jotain pitäisi tehdä?”

“Ei ole todisteita”, kirjoittaa joku sitten. Sainio tarttuu kommenttiin. Aina välillä tosiaan kuulee väitteitä siitä, ettei mitään ilmastonmuutosta ole, hän kertoo. Ilmaston lämpenemisestä ollaan kuitenkin melko yhtä mieltä, vain sen voimakkuudesta ja muutoksen laadusta ja nopeudesta kiistellään, opettaja muistuttaa. Ja vaikka kommentti villisioista on provokatiivinen, saattaa sen taustalla piillä aito huoli. Oppilaat keskustelevat Sainion johdolla eläinten kuolemisesta, mehiläisten katoamisesta ja valtavasta sukupuuttoaallosta.

“Jos se ei vaikuta meihin niin pitääkö välittää?” kysyy sitten joku. Sainio toteaa heti, että kysymys on hyvä. On mietittävä, kenelle olemme velkaa: Ihmisille, jotka elävät kaukana meistä? Tuleville sukupolville? Siihen kukaan ei oikein osaa vastata.

On kuitenkin mahdollista, että ilmastonmuutos tuntuu meilläkin, ennemmin tai myöhemmin. Sainio näyttää Helsingin Sanomissa ilmestynyttä artikkelia, jossa voi karttakuvien avulla tarkastella, miten mahdolliset ilmastonmuutoksen aikaansaamat tulvat ja merenpinnan nousu näkyisivät oppilaiden kotikaupungissa.

“Vasta jos suomalaisille sanottais, että Tallinna hukkuu, ne tekisi jotain”, toteaa yksi oppilas. Muutamat nauravat.

Keskustelun jälkeen on aika kirjoittaa alkutunnista inspiroituen. Oppilaat kaivavat vihkot esiin. Sainion ohjeet ovat yksinkertaiset: kynän on liikuttava koko ajan, mutta kirjoittaa saa mitä hyvänsä mieleen juolahtaa. Hän laittaa inspiraatioksi taustalle soimaan Stamina-yhtyeen kappaleen “Viimeinen atlantis”.

“Eräs mies lopetti palmuöljytankkerin ajamisen ja siirtyi ympäristöjärjestön leipiin tämän albumin myötä”, Sainio tietää kertoa. Hän toimii samassa ympäristöjärjestössä vapaaehtoisena.

Kynät liikkuvat, ja Staminan melankoliset säkeet valuvat muuten hiljaiseen huoneeseen.

Meren yllä on manner muovia
Lauttana peittäen Eurooppaa
Syvään nukkuu viimeinen atlantis

Eloonjääneellä, silminnähneellä tavoitteena vain selviytyä
Minimoida vahinko ja tuho, kasata maailma pala kerrallaan
Eloonjäänyt jää kadonneeksi

Jonkun ajan kuluttua kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Kirjoittamista jatketaan halukkaiden kanssa myöhemmin, ja Sainio lupaa auttaa tekstien hiomisessa kilpailukuntoon. Helsinkiä uhkaavista suurtulvista kertova artikkeli suljetaan, ja kaikki jatkavat päiväänsä.

Ilmastonmuutos on suuri ja abstrakti uhka, josta voi olla vaikea olla muuta kuin epämääräisen huolissaan. Kirjoittamalla kriisistä voi ymmärtää ja ottaa sitä haltuun pala kerrallaan. Tarina antaa tunteen siitä, että toivoa on. Ja toivo, jos mikä, mahdollistaa toiminnan.