Veera: Vasta sitten, kun se soittaa jo ovikelloa

Kuva: Neekoh.fi

Kevät

          tuli joulukuussa

Kevät

          ja sen sekavat linnut jotka eivät 
          koskaan ehtineet lähteä

Routa

         käy kuurupiiloa
         osa sulkee silmät, osa manaa  

Kaikki menee

Routa

         hylkää meidät, pakenee
         kaataa mennessään talot
         täyttää mudalla kaivot
         enkä tiedä kumman valita:

         Sulkea silmät vai manata?

Talvi

         se on katoava sana
         sano mun sanoneen

pullonpyöritystä
siitä mitä kukakin tekee
sit kun stadi peittyy veteen

Seison keskellä sammaleenvihreää metsää. On joulukuun 25. päivä ja minulla on hyvin kummallinen olo. Vaikka metsä on kaunis, elossa, siinä on jotakin hyvin aavemaista. Yritän kertoa olotilasta ystävälleni, mutta en pysty siihen. En ole tuntenut tätä tunnetta aikaisemmin. En osaa selittää sitä, en saa siitä kiinni. Tunnen aktivoituvani, sitten vaipuvani epätoivoon, sitten taas aktivoituvani. Kaikki on epäselkeää ja sekavaa, pelottaa ja ahdistaa. Syytän vuoroin itseäni, vuoroin muita. Käyn ääneen läpi ilmastonmuutosta koskevia tilastollisia tosiseikkoja. Näin monta astetta maapallo lämpenee, näin paljon merenpinta nousee ja näin vähän meillä on aikaa toimia. Nämä lauseet eivät kuitenkaan tavoita sitä tunnetta, jota yritän ystävälleni välittää. Kaikessa painavuudessaan ne jäävät etäisiksi. Lopulta kyllästyn yritykseen muodostaa kokonaisia lauseita. Päädyn kirjoittamaan muutamia hajanaisia ajatuksia ja jaan ne säkeiksi paperille. Runo syntyy kuin itsekseen, eikä kysele lupaa.

Taipumus luottaa omaan kuolemattomuuteemme on mahtava voima, mutta se myös johtaa meitä harhaan: meidän on todella vaikea ymmärtää, että jokin abstrakti tuho tai vaara voisi todella koskettaa juuri itseä. Minua on marinoitu ilmastonmuutosfaktoilla lapsuudesta saakka. Olen siis tiennyt vaarasta aina. Kuitenkin, vasta kun näin omin silmin lumen loistavan poissaolollaan, todella tunsin jotakin. Tarvitsin konkreettisen muutoksen omassa elinpiirissäni, jotta kaikki minuun kaadettu tieto pääsi vyörymään tajuntaani. Moni tutkijakin sanookin, että käsitämme ilmastonmuutoksen todella vasta sitten, kun se soittaa jo ovikelloa.

Lumeton metsä oli aktivoitumiseni ensiaskel, eikä se kanna vielä kovin kauas. Ilmastomuutoksen käsittäminen sen todellisessa mittakaavassa on vaikeaa, sillä muutokset eivät vielä täällä Suomessa horjuta jokapäiväistä elämäämme. Uhka on liian etäinen tullakseen todella iholle, saadakseen meidät muuttamaan suuntaa.

Artikkelikokoelman Hyvän sään aikana – mitä Suomi tekee kun ilmastonmuutos muuttaa kaiken toimittaneen Hanna Nikkasen mukaan ongelmallista ilmastonmuutoksen representaatiossa on se, että mediassa näemme kuvia jääkarhuista ja Afrikan kuivuudesta eli aina jostakin kaukaisesta pahasta. Kuvat eivät kosketa meidän elämäämme tässä ja nyt. Emme voi kuitenkaan odottaa siihen asti, että Helsingin rannat peittyvät mereen. Miten sitten voisimme kuulla ovikellon soivan ja avata oman kotioven tälle abstraktille uhalle jo tänään?

On jo huomattu, että pelkkä tieteellisen tiedon lisääntyminen ilmastonmuutoksesta ei saa ihmisiä muuttamaan toimintaansa. Sosiaalipsykologi Jaana Venkulan mukaan todellisuuden ja olemisen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen tarvitaankin tieteen lisäksi myös etiikkaa ja taidetta. Ne ovat kaikki yhtä tärkeitä ja täydentävät toisiaan. Kirjassaan Taiteen Välttämättömyydestä Venkula tiivistää kirjoittaa:

”Aito taide vaikuttaa ihmiseen elämyksellisesti, kokonaisvaltaisesti, joskus suorastaan fyysisesti, värinänä iholla. — — Taide-elämyksestä ihmiseen jää jälki, josta voi olla seurauksia koko persoonalle. Se voi muuttaa käsitystämme todellisuudesta, jopa koko elämänkulun, tutkimisemme ja tietämisemme suunnan — — ”.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen ja lukeminen on yksi tapa tuottaa ja kokea taide-elämyksiä. Nämä elämykset täydentävät ratkaisevalla sitä tietopohjaa, jonka tiede meille tarjoaa. Värinä ihollamme taivuttaa meidät katsomaan maailmaa kulmasta, josta emme sitä aiemmin katsoneet. Näemme jotakin uutta sellaisessakin, mistä luulimme tietävämme aivan kaiken. Elämys tekee tiedon todelliseksi myös tunnetasolla ja aktivoi meidät toimimaan. Kaunokirjallisuuta lukiessa oma mieli kykenee parhaimmillaan luomaan maailman, jossa voi todella kuulla ovikellon soivan.

Veera Ojola on helsinkiläinen kirjoittaja ja lavarunoilija. Hän valmistautuu pahimpaan, miettii vakavasti kannattaako lapsia hankkia ja koittaa samalla silti pysyä toiveikkaana.